Päivä on ollut pitkä, mutta tunnen itseni virkeäksi. Kohtaanto on jo hyvissä lukemissa, mutta
oikeastaan eniten tyydytystä saan siitä, että Matti vakinaistettiin tänään, koeajan päätyttyä
lähiruokatorilla. Hän on ollut alusta asti vaikea tapaus. Ei henkilökohtaisesti vaan taustoiltaan, ja
rekrytoijan näkökulmasta. Takana pitkä työttömyys, ongelmia päihteiden kanssa, yksinäisyyttä.
Mutta nyt, neljän kuukauden jälkeen, hän todellakin on vakinaisena työntekijänä lähiruokatorilla.
Matti oli itsekin epäileväinen, kun autoin häntä täyttämään profiiliin työpankkiin. ”Vai että työn ja
tekijöiden air b ’n b. Mikä se sellainenkin on?” muistan hänen mutisseen. Epäilykset eivät olleet
karisseet vielä silloinkaan, kun hänet haastattelun jälkeen palkattiin torille. ”Tuskinpa ne kauan
tällaista raakkia katselevat.” Mutta kun viikot kuluivat, Matti alkoi innostua työstään. Päiviin
muodostui rytmi, ja lähiseudun tuottajien ruokaa välittävässä yrityksessä oli samanhenkisiä ihmisiä,
joiden seurassa Matti viihtyi. Vaikka olin käynyt hänelle tarpeettomaksi, soitteli Matti vieläkin silloin
tällöin ja kertoili kuulumisiaan. Viimeksi tänään vakinaistamisesta. Puhelun lopuksi hän oli vielä
tokaissut, kuin hieman häveten, että olisi sitä vissiin treffitkin illalla. Joku sahan työntekijöistä oli
järjestänyt Matille tapaamisen leskisisarensa kanssa.
Pysäköin autoni yhteispäiväkoti Aurinkolan parkkipaikalle. Näen jo kaukaa, että Minea on
lasiterassilla jonkun ikääntyneistä kanssa. Taitaa olla Aino, hänen suosikkinsa. Otan käsidesiä
seinässä olevasta automaatista ja kirjaan tytön ulos vieressä olevalla vastaanottimella. Sujautan
kenkäsuojat jalkoihini ja kävelen käytävää pitkin suuren ruokailuhuoneen ja oleskelutilan ohi
puutarhaa ja lasiterassia kohti. Pari asukasta istuu nojatuoleissa, toinen näyttää nukkuvan ja toinen
lukee pienelle pojalle kirjaa. Tervehdin hoitajaa, joka keräilee välipalatarvikkeita pois pöydästä. Hän
huikkaa Minean olevan puutarhassa Ainon kanssa. ”Taas”, hän lisää hymyillen.
Lasiterassilla on lämmin. Minea ilahtuu nähdessään minut, mutta ei niin paljon, että malttaisi jättää
suosikkimummunsa ja tarinan, jota tämä juuri kertoo. No, eihän tässä kiire ole, ajattelen ja istahdan
alas. Katselen suurelle, neliönmuotoiselle sisäpihalle, jossa tuttu nainen leikkaa nurmikkoa istutusten
ympäriltä. Hän oli ensimmäisiä koronalaman aikana työllistämiämme. Havahdun ajatuksistani, kun
Ainon rauhallinen tarinankerronta vaihtuu Minean korkeanuottiseen, innostuneeseen ääneen: ”Ihanko
totta silloin ei lapset saaneet nähdä mummujaan? Ei ollenkaan?” Pieni otsa kurtistuu ryppyyn, silmiin
nousee epäilys ja huoli. Aino naurahtaa kevyesti, toteaa että niin se silloin oli, koronan alkuaikoina.
”Mutta älä sinä maailman murheista huoli, tyttöseni. Tuletko sinä taas huomenna?”
”Tulen!” Minea huudahtaa ja halaa mummuaan, joksi on alkanut Ainoa kutsua. Aino
nousee ja lähtee yhtä matkaa kanssamme sisään, päivittelee porottavaa aurinkoa ja kuumuutta. Avaan
hänelle oven ikääntyneiden siipeen, ja käännymme sitten Minean kanssa käytävää toiseen suuntaan,
jossa yhteistilojen jälkeen on päiväkoti.
Ajamme kotia kohti, ja Minea kertoo päivästään yksittäisiä, erillisiä tapahtumia, kuten nelivuotiailla
on tapana. Aaro söi kolme annosta ruokaa, Meri ei suostunut syömään mitään. Akuliina istui koko
päivän keinutuolissa ja Mervi oli tänäänkin eläkkeellä. Mervi on eräs hoitajista, joka on ollut Minean
alkuajoista saakka Aurinkolassa töissä. Hän jäi osa-aikaeläkkeelle pari viikkoa sitten, ja Minea ikävöi
häntä kovasti. Tytön on vaikea hahmottaa, milloin näkee Merviä, kun tämä on vain silloin tällöin
töissä. Aarosta en muista onko hän lapsi vai vanhus, mutta Akuliina on yksi yhteispäiväkodin
vanhimmista asukkaista. Näen hänet usein yhteistiloissa kun vien tai haen Mineaa.
Minea jää katselemaan ikkunasta ohi vilisevää maisemaa ja tuntuu vajoavan mietteisiinsä. Tyttö
puhuu yleensä kuin papupata, mutta hänessä on myös toinen puoli: vakava ja pohdiskeleva. Joskus
aivan pelottaa, mitä suuria asioita pienen mielessä mahtaa pyöriä. Annan tytön kuitenkin olla rauhassa
ja hiljaisuudessa pitkän päivän jälkeen. Hidastan moottoritieltä rampille, jonka viereen kaareutuvaan
betonisiltaan joku on todennut: The end is near. Tiedän kuka sen on kirjoittanut. Eräs nuori mies,
joka on meillä nyt töissä. Välitin hänet aluksi eräälle vanhalle rouvalle avuksi, mutta kun selvisi että
hän on nero tietokoneiden kanssa, päätin pitää hänet itse. Nyt vanhalla rouvalla on apunaan keskiikäinen nainen, Marja, ja he viihtyvät upeasti yhdessä. Marja myönsi parin kuukauden työsuhteen
jälkeen minulle, että haki töihin ensisijaisesti yksinäisyytensä vuoksi, raha oli toki tärkeää, mutta
toissijaista. Alkuperäisen graffitin sekaan on aivan hiljattain joku käynyt lisäämässä, sanojen end ja
is väliin: of an era, ja muuttanut viimeisen sanan tilalle here.
Tietokoneneron nimi on Roni. Muistan, kuinka hän sanoi kerran ihmettelevänsä, ettei graffitia ole
vieläkään poistettu sillanpielestä. Hän oli vakuuttunut, että asiasta päättävällä on niin paljon
huumorintajua, tai oikeastaan todellisuudentajua, että hän on jättänyt tekstin paikalleen. Roni kieltää
olevansa graffitiin tehtyjen muutosten takana. Hänen mielestään uusi sanoma ei ole totta. Hänen
mukaansa aikakausia ei ole. Kaikki on vain yhtä jatkuvaa olemisen ohutta seittiä, jossa sätkimme
parhaamme mukaan. ”Eihän koronakaan loppunut, tai sen vaikutukset. Ne vain muuttivat muotoaan,
ja me tempoilemme minkä kykenemme säilyttääksemme säälittävät rakenteemme mahdollisimman
samanlaisina kuin ennen. Miksi? Äärimmilleen viety humanismi tuhoaa meidät, mutta kukaan ei ole
valmis sitä myöntämään,” hän totesi minulle taannoisessa keskustelussamme. Kysyin, mitä hän oli
sitten graffitillaan ja sen alkuperäisellä sanomalla tarkoittanut. Hän oli vastannut vain lyhyesti: ”Ei
loppu ole aina huono asia.”
Myönnettäköön, Roni on nuori ja hiukan turhan kiihkeä. Mutta pidän hänen tyylistään. Hän esittää
vakavat asiat kepeästi ja rauhallisesti, olematta kuitenkaan lakoninen. Hän on niin nuori, että
väistämättä mietin, mitä kaikkea hän on joutunut kokemaan saadakseen tuollaisen elämänasenteen jo
nyt. En ole varma, onko se hyvä vai huono asia. Ronin eräs vahva näkemys on se, että ihmistä on
autettava vain tiettyyn pisteeseen asti. Autettava itse auttamaan itseään. Päästettävä sitten vapauteen
niin kuin haukka, jonka katkennut siipi on parantunut.
”Isä?” havahdun ajatuksistani Minean kysyviin silmiin. ”Avaa nyt ovet! Roni on tuolla
ulkona”, Minea kiirehtii. Hän rakastaa Ronia, joka antaa aina jakamattoman huomionsa tytölle.
Napsautan keskuslukituksen auki ja astun itsekin pihalle.
Aurinko on tullut jälleen esiin.
